Vaalirahoituksen kiemurat

Olen istunut vihreiden edustajana Lauri Tarastin johtamassa vaalirahoitustoimikunnassa, jonka mietintö valmistui tänään. Keskusteluhan lähti liikkeelle vuoden 2007 eduskuntavaalien Kehittyvien Maakuntien Suomi -rahoituksesta ja joidenkin kansanedustajien ja ministereiden huonomuistisuudesta vaalirahoituksena ilmoittamisessa. Lisää löylyä löi Euroopan neuvoston korruption vastainen toimielin GRECO, joka ei ollut Suomen vaalirahoitussysteemiin lainkaan tyytyväinen.

Toimikunta jatkaa vielä kevään puoluerahoituksen kimpussa, ja työ ei ainakaan muutu helpommaksi. Kaksi asiaa nousi keskeiseksi vaalirahoituksen suhteen: vaalirahoituksen avoimuus, siihen liittyvä valittujen edustajien riippumattomuus rahoittajistaan ja äänestäjien oikeus saada tietää ehdokkaan riippuvuudet jo hyvissä ajoin, ja toisaalta vaalikulujen nopea kasvu, joka alkaa jo syödä pohjaa ehdokasasettelulta. Esimerkiksi eurovaaleihin tarvittaisiin jo 50.000-100.000 euron budjetti, jota ei ole helppoa koota kasaan.

Suomen vaalijärjestelmä henkilövaaleineen on itse asiassa ehdokkaalla poikkeuksellisen kallis. Maissa joissa on listavaali, kulut kasaantuvat puolueille, meillä niistä vastaavat enemmän ehdokkaat itse. Eduskuntavaalikulut kasvoivat 34% vuoden 2003 vaaleista vuoden 2007 vaaleihin, joten ehdokkaiden välinen kilpavarustelu on kiihtymässä.

Tarastin toimikunnan enemmistö ehdotti 20.000 euron vaalikattoa kunnallisvaaleissa, 100.000 eduskuntavaaleissa, 200.000 eurovaaleissa ja presidentinvaaleissa 2.000.000 euroa kierrosta kohti. Vihreänä esitin puoluet pienempiä lukuja, mutta niitä kannattivat vihreiden ohella vain perussuomalaiset. Silti kampanjakatolla on merkitystä. Kukaan ei kuvittelisi, että joku käyttää kunnallisvaaleihin 50.000 euroa - mutta niin vain kävi syksyn 2008 vaaleissa.

Toimikunnan enemmistö esitti myös lahjoittajan nimen julkistamisvelvoitteen laskemista kunnallis- ja eduskuntavaaleissa 1.000 euroon, euro- ja presidentinvaaleissa 2.000 euroon. Yksimielisiä oltiin mm. vaaleja edeltävästä - tosin vapaaehtoisesta - kampanjakuluarvion ilmoittamisesta, ja pienlahjoitusten helpommasta vastaanottamisesta mm. netin kautta. Vaalirahoitusta on siis myös helpotettava pienlahjoittajien osalta.

Kokoomusta ja keskustapuoluetta edustivat toimikunnassa puoluesihteerit, joiden yhtenä tehtävänä on ollut varainhankinta puolueilleen. He eivät lämmenneet kampanjakatolle, eivätkä lahjoittajan nimen julkaisemiselle nykyistä alhaisemmissa summissa. Odotettavissa on siis hallituksen sisällä jatkokeskustelua.

Kehittyvien Maakuntien Suomi -rahoitusskandaali pani monet miettimään, voisiko Suomessa "ostaa" sopivan eduskunnan ja jopa vaikuttaa rahoituksella hallitusratkaisuun. Samassa yhteydessä nousivat esille kaavoituskytkennät Ideapark -hankkeisiin. Minusta oli nähtävissä, että systemaattisesti toimiva rahoituspooli voi kyllä vaikuttaa koko eduskunnan kokoonpanoon, ja ehdokkaiden asemaan oman puolueensa sisällä.

Tällaisia skenaarioita vastaan tarvitaan vaalirahoituksen suurempaa avoimuutta, ja maksimikattoja vaalikampanjointiin. Muuten käy niin, että demokratiasta tulee kansalaisille liian kallista.

Suomalaista yhteispeliä - ajatuksia itsenäisyyspäivänä

Lauantaiaamuna katsoin tyytyväisenä verhon raosta: ei sadetta. Lähdin ennen kymmentä Hietaniemen hautausmalle. Olin luvannut Romaniasiain neuvottelukunnan puheenjohtajana olla mukana laskemassa kaksi seppeltä: ensin Marsalkka Mannerheimin haudalle, ja sitten romanien omalle muistomerkille - sodissa 1939-1945 kaatuneiden romanien muistoksi. Rikkoutunutta kärrynpyörää - matkan katkeamista - esittävä vaikuttava muistomerkki on taiteilija Heikki Häiväojan suunnittelema.

Hitlerin Saksassa romanien kohtalo oli joutua tuhoamisleireille. Suomessa noin tuhat romanimiestä palveli rintamalla, ja heidän kohtalonsa poikkesi monien Saksan valloittamien maiden romanien kohtaloista. Tämä on pohjana Suomen romanien syvälle kunnioitukselle Mannerheimia kohtaan.

Seppelten laskun jälkeen oli hyvä vähän kierrellä hautausmaalla. Hietaniemi ja sitä kiertävä rannan kävelytie ovat aina olleet suosikkikohteitani. Kivien, nimien ja vuosilukujen taakse kätkeytyvät loputtomat tarinat. Väistämättä tulee mieleen Arvo Turtiaisen suomentama Edgar Lee Mastersin "Spoon River antologia". Tämä itsenäisyyspäivä toi minulle yhden palan lisää Suomen historiaa: romanien kohtalot sodissa.

Ilta olikin sitten iloisemmissa tunnelmissa. Kansanedustajat kuuluvat Linnan juhlien vakiovieraisiin. Ymmärrän erittäin vähän naisten iltapukumuodista, mutta vaikutuin kyllä ryhmätoverini Heli Järvisen vanhoista verhoista tehdystä iltapuvusta. Kierrätystä parhaimmillaan, 60-luvun retrohengessä. Hienoa, Heli!

Kaikki kliseet presidentinlinnan juhlista ovat totta: Siellä on kuuma. Kättelyyn joutuu jonottamaan. Tanssilattialla on tungosta niin kauan kuin TV-kamerat käyvät. Booli on vahvaa. Ruokapöytien edessä on ahdasta.

Mutta juhlissa on yksi ominaispiirre, jonka vuoksi siellä on helppo viihtyä: siellä puhutaan ja keskustellaan paljon. Puheen voi aloittaa kenen kanssa tahansa, ja ilmapiiri on välitön, epämuodollinen, rento.

Kun paikalla on niin taiteen, sivistyksen, urheilun, liike-elämän, kansalaisjärjestöjen, hallinnon kuin politiikankin ihmisiä, keskustelut ovat usein kiinnostavia, ja niissä syntyy uusia ajatuksia. Siinä on juhlien magia - kaiken pukuloiston takana. Ehkä meidän pitäisi kuulla Linnan juhlista enemmän kulttuuritoimittajien ja vähemmän muotitoimittajien raportteja?

Suomi on klubi. Näin ainakin väitetään. Maailmalla liikkuessaan suomalaiset tulevat usein hyvin juttuun keskenään - joskus niinkin hyvin että eristäytyvät muista ja pitävät keskenään seuraa omalla kielellään.

Omissa töissäni kriisialueilla olen saanut korvaamatonta apua esimerkiksi suomalaisilta rauhanturvaajilta, diplomaateilta ja kehitysyhteistyön tekijöiltä. Monet ulkomaiset kollegani ihmettelevät, miten pyyteettömästi suomalaiset maailmalla auttavat toisiaan. "Mistä te oikein tunnette toisenne?" Emme mistään - olemme vain suomalaisia.

Tässä yhteispelissä on suomalaisten voima. Pienenä maana, pienenä kulttuuri- ja kielialueena olemme oppineet pelaamaan tiukan paikan tullen yhteen. Tätä yhteispeliä tarvitaan monessa asiassa: talouslaman voittamisessa, kulttuurin ja kielen ylläpitämisessä, ilmastotalkoissa, Itämeren suojelussa, tasa-arvon toteutumisessa tai maahanmuuttajien kotoutumisessa. Suomalaisten ja uussuomalaisten on myös opittava pelaamaan yhteen.

Itsenäisyyspäivä arvokkaine ja iloisine juhlineen on hyvä muistutus suomalaisen yhteispelin tärkeydestä.

Tarjolla vaikea tehtävä

Vihreiden puheenjohtaja Tarja Cronberg ilmoitti tänään, ettei ole enää puheenjohtajaehdokkaana toukokuussa 2009. Vuodesta 2005 vihreitä johtaneella Cronbergilla on takanaan eduskuntavaalivoitto 2007, kunnallisvaalivoitto 2008 - ja tietysti vihreiden vienti uudelleen hallitukseen keväällä 2007. Nämä eivät ole pieniä saavutuksia. Kiitos vihreiden eteen tekemästäsi työstä, Tarja!

Cronbergin seuraajalle ei ole tarjolla kadehdittava tehtävä. Vanhasen II hallituksen loppukausi tulee olemaan kansainvälisen taantuman, ehkä syvän laman, leimaama. Työllisyysluvut tulevat heikkenemään. Kaikki varmaan muistavat, miten raskas työministerin posti on laman pohjalla ja hitaasti lamasta noustaessa. Ne jotka eivät muista, kysykööt Lipposen I hallituksen työministeriltä Liisa Jaakonsaarelta.

Vihreillä oli ennen sellainen sääntö, että kansanedustajaa ei voitu valita puolueen puheenjohtajaksi. Sitten oli sellainen sääntö, että ministeriksi valittavan puoluejohtajan olisi hyvä jättää puheenjohtajan tehtävät, ettei valta keskittyisi liiaksi. Näistä säännöistä on onneksi luovuttu, ja nykyään luotetaan puoluekokouksen kykyyn tehdä oikeita valintoja.

Jotkut haluaisivat silti rajata Cronbergin seuraajan valintaa sanomalla, että puheenjohtajan on oltava kansanedustaja. Tämä pienentää kovasti ehdokasjoukkoa. Samoin sellaisen säännön tarjoaminen, että puolueen puheenjohtajan on aina oltava hallituksessa. Erilaisia ratkaisuja voidaan tehdä valittavien henkilöiden mukaan, eikä ennalta kannata liikaa rajata ehdokkaiden joukkoa.

Anni Sinnemäki oli Tarja Cronbergin haastaja vuonna 2005, ja monet povaavat hänen olevan toukokuussa ehdolla puheenjohtajaksi. Olisi hyvä, jos muitakin ehdokkaita lähtisi nyt liikkeelle. Toivon että ehdolle lähtisivät puolueen nykyiset varapuheenjohtajat - Jyrki Kasvi, Mari Puoskari ja Johanna Sumuvuori. Toivon myös, että kansanedustaja ja hallituksen ilmastopoliittinen neuvonantaja Oras Tynkkynen harkitsisi ehdokkuuttaan. Näin saisimme kevään puheenjohtajavaalista todellisen ja kiinnostavan valintatilanteen.

Entä onko vihreillä mustia hevosia? Apulaiskapunginjohtaja Pekka Sauri, joka vetää Kauhajoen tragedian selvitystyötä, ja viime aikoina paljon julkisuudessa esiintynyt entinen kansanedustaja, kirjailija Rosa Meriläinen ovat esimerkkejä voimavaroista, joita vihreillä on eduskunnan ulkopuolella. Molemmat heistä ovat tehneet paljon vihreiden menestyksen eteen, ja olisivat mainioita puheenjohtajakandidaatteja kansanedustajajoukon ulkopuolella.

Kerjäläisten valtakunta

Víetin kolme päivää Eritreassa, Asmarassa, keskustelemassa Somalian opposition edustajien kanssa. Oppositio on jakaantunut kahteen osaan: toiset tekivät Somalian väliaikaishallituksen kanssa rauhansopimuksen Djiboutissa, toiset jättäytyivät sopimuksen ulkopuolelle. Asmarassa oleva ryhmä on sopimuksen ulkopuolella ja pitää yhteyksiä Somaliassa nyt taistelevaan Al-Shababiin ("Nuoruus"). Sen vuoksi Asmarassa tiedetään Somalian tapahtumista paljon enemmän kuin monessa muussa kaupungissa.

Istuin hotelli Embasoiran sohvalla tai kabinetissa Beleza-kadulla keskustellen Somalian menneisyydestä, nykyisyydestä ja tulevaisuudesta. Koska kädenvääntöä käydään nyt tulevan Somalian hallinnon islamilaisuudesta tai sekulaarisuudesta, myös valtion ja uskonnon suhde oli keskusteluissa keskeisesti mukana. Toimiiko Jumala vain yksilöiden kautta, vai myös valtioiden? Poliittisen islamin kannattajat uskovat, että myös valtio voi olla "uskossa". Tämähän ei ole kristillisessäkään keskustelussa vieras näkökulma.

Kun kello läheni puoltayötä, piti jo tuulettaa päätään ja lähteä kävelemään Asmaran kaduille. Tunnelma on kuin 30-luvun italialaisessa pikkukaupungissa: vähän autoja, paljon polkupyöriä, niukasti katuvaloja, paljon pizzerioita ja baareja. Nuoret ovat armeijassa tai lähteneet maasta; ne jotka ovat jäljellä opiskelevat internet-kahviloissa koska kirjastojen kirjat ovat pääasiassa 60-luvulta, eikä niistä enää ole opiskelumateriaaliksi.

Kävelen mietteissäni, kunnes tajuan että osun kävellessäni harmaaseen myttyyn, joka makaa pääkadun jalkakäytävällä. Noin 10-vuotias poika nukkuu rääsyissä keskellä katua - ulkona on alle 10 astetta lämmintä. Hyppään nukkujan yli, ja alan katsoa ympärilleni: kauppojen ikkunasyvennyksissä ja oviaukoissa istuu ja makaa harmaita ihmismyttyjä, osa suurempia, osa pienempiä - ja osa hyvin pieniä. Niitä ei helposti tunnista eläviksi ihmisiksi.

Hätkähdän. Olen ollut tässä maassa ja kaupungissa monta kertaa aikaisemmin, kulkenut samoja katuja ennenkin, ja koskaan näky ei ole ollut tällainen. Maassa täytyy olla syvä nälänhätä, että maaseudulta lähdetään kaupunkeihin, ja että lapset ja vanhukset päätyvät kerjäläisiksi kaduille. Se ei ole ollut tyypillinen näky Eritreassa.

Puhun seuraavana päivänä tästä maan viranomaisten kanssa. Heidän huomionsa on muualla: alueen vaikeassa poliittisessa tilanteessa, Somalian kriisissä, rajariidassa Etiopian kanssa. Yksityisesti joku myöntää, että häntä hämmästyttää kerjäläisten paljous. Vanhukset, jotka eivät edes osaa kerjätä ja ovat liian häpeissään, katsovat ohikulkijaa anovasti kadunkulmauksissa.

Eritreassa ei juuri ole turisteja, joiden hyväntahtoisuuteen ja almuihin voisi luottaa. Maa näyttää olevan todellisessa hädässä - mutta on liian ylpeä pyytäkseen apua ja antaakseen vieraiden jakaa sitä kansalaisilleen.

Afrikan sarven alueella on monta ongelmaa: Somalian sota, merirosvous, Etiopian nälänhätä, Darfurin konflikti. Mutta ei unohdeta listasta niitä pieniä kerjäläisiä, jotka ovat ilmestyneet Asmaran kaduille. Heilläkin pitäisi olla oikeus ihmisarvoiseen elämään ja apuun, jota he juuri nyt tarvitsevat.

Kuinka paljon Obama muuttaa maailmaa?

Istuin hyvien ystävien kanssa tiistai-iltana katsomassa teeveestä USA:n ääntenlaskentaa. Vaikka Obaman voitto tuntui jo ennakkolukujen perusteella ilmeiseltä, saattoi edellisisitä USA:n vaaleista oppia sen, että mikään ei ole selvää ennenkuin kaikki on selvää.

Väittelin usein Amerikan vihreiden kanssa miten järkevää oli panna Ralph Nader ehdokkaaksi vuoden 2000 presidentinvaaleissa, ja olla osaltaan heikentämässä Al Goren mahdollisuuksia presidentti Bushia vastaan. Amerikan vihreät sanoivat, että "Bush ja Al Gore ovat aivan samanlaisia, eikä heitä erota mikään". Uskon, että USA:n vihreätkin ovat käyneet kovaa koulua USA:n ilmastopolitiikan, Irakin sodan ja Guantanamo Bayn vankileirin kurimuksessa.

Täytyy tietysti muistaa, että Bush ei ollut presidenttinä vuottakaan, kun hyökkäys New Yorkin kaksoistorneja vastaan tapahtui 11.9.2001. Se muutti perusteellisesti myös Yhdysvaltojen ulkopolitiikkaa. Kelle tahansa presidentille tilanne olisi ollut vaikein mahdollinen. Mitä yllätyksiä Obaman kaudella tulee tapahtumaan, sitä emme tiedä.

Maailma on sukeltamassa vaikeaan taloustaantumaan, ehkä syvään lamaan, Obaman kauden aluksi. Se pitää talouden keskeisenä asiana Obaman politiikassa kauden aluksi. Mutta kansainvälisen politiikan "hotspotit" vaativat myös ratkaisua: Afganistan/Pakistan, Irak, Iran ja Somalia ensimmäisten joukossa. Kaikissa näissä on olemassa sotilaallisen painostuksen rinnalla olemassa neuvotteluratkaisu, jos sellaiseen halutaan tarttua.

Ilmastopolitiikassa omat odotukseni Obaman suhteen ovat korkealla. Jos USA:n ympäristövirasto EPA nostetaan ministeriön asemaan, sekin on hyvä merkki siitä, että ympäristöasioihin suhtaudutaan nyt vakavammin. Puhuessaan amerikkalaisen autoteollisuuden elinmahdollisuuksista Obama muistaa aina mainita, että autoteollisuus tarvitsee myös ympäristöreformin; vähemmän kuluttavien autojen esiinmarssin.

On virkistävää, että USA:n johdossa on nyt presidentti, jonka ajatukset käyvät yksiin enemmän niiden asioiden ja arvojen kanssa, joita myös Euroopan Unioni on pitänyt esillä. Atlantin ylittävä yhteistyö tulee olemaan helpompaa kuin edellisen presidentin kaudella.

Eteenpäin Viinasen-Niinistön-Heinäluoman-IMF:n viitoittamaa tietä?

Taistelu verokevennysten oikeasta mitoituksesta kiihtyy. Entinen valtiovarainministeri Iiro Viinanen (kok.) avasi pelin ehdottamalla pääomatulojen verotuksen kiristämistä, korkeapalkkaisten yritysjohtajien tulojen leikkausta ja vastikkeettomista maataloustuista - esimerkiksi ympäristötuki - luopumista. Viinanen ihmetteli, miksi tuhat maan suurituloisinta maksaa tuloistaan alle 30 % veroja. Näin verokalenterin lukupäivinä se onkin hyvä kysymys.

Iiro Viinanen ei noussut 90-luvun lamavuosina kansansuosikiksi, mutta Suomi on aika paljon velkaa hänen turnauskestävyydestään. Viinanen on ollut tilanteessa, jossa kansakunnan talous on vapaassa pudotuksessa, ja siinä olisi jo heikkohermoisempi luovuttanut. Taloussuosta noustiin sitten vähin erin. Ei tarvitse kuin katsoa Islantiin ja miettiä, mitä tapahtuu silloin kun talouden mannerlaatat liikkuvat. Idänkaupan murroksen, rakennemuutoksen, pääomien liikkuvuuden lisääntymisen ja kansainvälisen laman yhteisvaikutus iski Suomeen täysillä.

Toinen entinen valtiovarainministeri Sauli Niinistö (kok.) muutti lokakuussa kurssiaan veronalennusten suhteen, ja ehdotti kevennysten lykkäämistä. Ajatus siitä, että verokevennyksiä jouduttaisiin rahoittamaan valtionvelkaa lisäämällä, kauhistutti Niinistöä.

Ei ole yllätys, että verokevennysten lykkääminen sai ymmärrystä oppositiosta - sen kannalle asettuivat niin Eero Heinäluoma kuin Jutta Urpilainenkin.

Ja viimeisin niitti tuli Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n Suomessa vierailleelta edustajalta Lorenzo Figliuolilta: "Suomella ei ole varaa isoon veroaleen." Suunniteltu veronkevennys on turhan suuri, ja varsinkin ruoan arvonlisäveron leikkaaminen huonosti harkittu toimenpide. IMF ehdottaa myös nopeasti käynnistettäviä julkisia hankkeita tasapainottamaan työllisyystilannetta. Sellaisiahan voisivat olla vaikka raideverkon nopeutetut investoinnit - pääkaupunkiseudulla metroverkosto ja lentokenttärata?

Veroalennuksilla etsitään kotimaisen ostovoiman ylläpitoa myös taantuman tilanteessa. Mutta kun talous painuu miinukselle ja työllisyystilanne heikkenee, veronmaksajia on vähemmän ja valtion verotulot pienenevät. Olisiko sittenkin järkevämpää käyttää liikkumavara julkisten investointien kautta tapahtuvaan elvytykseen? Silloin pidettäisiin ainakin työllisyyttä yllä talouden notkahtaessa.

IMF:ltä pyyhkeet saanut ruoan arvonlisäveron alennus on Keskustapuolueen vaaliteema, joka on turhan kallis ja turhan tehoton lääke tähän suhdannetilanteeseen. Olisi suotavaa, että Keskustassa vielä kerran mietittäisiin, mikä on tehokkain ja elvyttävin tapa käyttää 500 miljoonaa euroa tässä suhdannetilanteessa. Se ei varmaankaan ole ruoan arvonlisäveron alennus? Jos uusia ajatuksia Keskustassa syntyy, ei ole vaikeaa saada niille eduskunnassa tukea.

Nyt käytävän verokeskustelun osalta minulla ei ole vaikeuksia ilmoittautua Viinasen-Niinistön-Heinäluoman-IMF:n linjan kannattajaksi. Saattaa vielä käydä ilmi, ettei niitä muita vaihtoehtoja niin paljon ollutkaan.

Pari vaalihavaintoa

Kunnallisvaaleissa oli vihreillä mukava myötätuuli. Itseäni lämmitti ennenkaikkea Helsingin tulos: paluu kaupungin toiseksi suurimmaksi poliittiseksi ryhmäksi oli vihreille tärkeä etappi. Ja uuden valtuustoryhmän kokoonpano näyttää aivan mainiolta.

Perussuomalaisten edetessä kannattaa kiinnittää huomiota myös toiseen asiaan: vihreiden somalitaustainen valtuutettu Zahra Abdulla teki loistavan tuloksen, ja uskon että seuraavissa eduskuntavaaleissa näemme maahanmuuttajataustaisten kansanedustajien tulon eduskuntaan. Tsemppiä, Zahra ja muut!

Tavastia-klubilla Helsingissä sunnuntai-iltana oli vihreiden vaalivalvojaisissa kiva tunnelma. Paljon nuorta väkeä, monilla nuorilla ehdokkailla hyvä kunnallisvaalitulos. Ville Ylikahrin ja Emma Karin tapaisten valtuutettujen nousu kannattaa noteerata. Ja tietysti se vihreille mukava tosiasia, että Osmo Soininvaara nappasi valtakunnan äänikuninkaan tittelin Timo Soinin nenän edestä. Hyvin tehty, Ode!

Kun en itse tällä kertaa ollut ehdokkaana, kävin vaalien alla vihreiden tilaisuuksissa eri paikkakunnilla. Esimerkiksi Orimattilassa oli aivan rautainen meno, ja se poikikin kaikkien aikojen ensimmäisen vihreän valtuustopaikan Orimattilaan. Onnea Marko Suomi ja muut!

Valtakunnallisesti SDP:n ja Keskustan vaikeudet tuovat politiikkaan turbulenssia. Oppositio ei ole vielä saanut isoa hihnaa vetämään, ja se näkyy myös SDP:n hajanaisessa oppositiopolitiikassa. Erkki Tuomiojalla voisi olla kapitalismin kriisiin enemmän sanottavaa kuin Jutta Urpilaisella.

Keskustapuolue joutuu miettimään, millä eväillä se lähtee seuraaviin eduskuntavaaleihin. Kepun nousu kaupunkeihin ei ole oikein onnistunut, mutta nyt alkaa maaseutukin pettää, esimerkiksi perussuomalaisten suuntaan. Hallituksessa tulee enemmän turbulenssia, kun keskusta lähtee nostamaan profiiliaan kohti vuoden 2011 eduskuntavaaleja. Odotettavissa on siis lisää vuotoksia, kollajoita, turvetta ja ideaparkkeja. - Vihreitä tarvitaan!